Meillä syksy on menny hirmu nopeesti. Lähinnä ihan vaan töitä tehden ja viikonloput kotona Möllin kanssa.
Harva ihminen osaa olla kiitollinen pienistä asioista, kun aina pitää saada jotain lisää ja parempaa.
Mistä asiasta tällä hetkellä olen itse kiitollinen?
- Luotettavista kavereista, joita on muutama, mutta nekin sitäkin rakkaampia. <3
- Työpaikasta, jossa on ihania lapsia, mahtavia työkavereita ja sitäkin parempi tiimi.
- Mulla on oma koti
- ja tietysti Mölli <3
Kumman terveenä sitä ollaan oltu tänä syksynä. Yhden päivän töistä flunssan takia, muta 5 päivää pois sen takia, että hartia- ja niska-alueelle iski lihaskramppi. Ennen vanhaan tupattiin sanoa "noidannuoli", jos asialle ei selkeää syytä löytynyt, kuten ei tähänkään. Nyt niska on jo ihan ok, toki tietyissä asennoissa tuntuu kireyttä/ kipua, mutta se on pientä siihen, että pää ei kääntynyt viime viikon sunnuntaina.
Kulunut viikko tuli kalliiksi siltä osin, että Möllikin piti kiikuttaa lääkäriin. Raukalla ei maitohampaat tippunut pois, kun kulmahampaat kovaa vauhtia pukkas ulos. Samalla tuo herra kastroitiin - eipähän kerinnyt oppia kollin tavoille! :)
Mulla on myös ollut joulufiilis jonkin aikaa, silti oon yrittänyt vielä pitää sen aisoissa. Tasan kaksi joululahjaa paketoinut ja yhden joululaulun kuunnellut. Mutta oi, kun pääsee koreaan joulupöytään. JAM!
Tulevana viikkona olisi tarkoitus ostaa kaverin lapsille jotkut pienet synttärilahjat, ei tiettykään mitään kallista, koska pari joululahjaa on vielä ostamatta. Mitä lie sitä keksiikään? Nii ja jos itsellekkin vielä jotain joululahjaksi kehittelis. :)
Nyt aion nauttia perjantaista parin siiderin kera, sekä kynttilöistä. :)
~ glien
29.11.2013
28.11.2013
Pohdintoja
Elämässä pohtii joskus aika syviäkin asioista. Kaikkea elämän ja kuoleman väliltä. Ainakin itse olen pohtinut.
En nyt varsinaisesti mitään sen kummallisempaa ole pohtinut, kun mm. omaa rakkautta rakasta kissaani kohtaan - siinä samalla tietysti tulee lähimmäiset kaverit, kummilapset jne.
Se miksi aikanaan aloitin kirjottamaan tätä blogia oli se, että saisin purkaa ajatuksia jonnekin. Musta meinaan on aikanaan tuntunu tosi kauan, ettei mun elämällä ole mitään tarkoitusta. Asiat tulee ja menee, mut harva asia jää.
Ensin ne alko ihan pieninä asioina, ensin tarhassa oli kavereita, sitten ne katos jonnekkin (muutti pois, lähti kouluun). Ala-asteelle meno pelotti hirveesti, en ois halunnu opetella avamaan silloisen kodin ovea avaimella, kun se oli lukossa. Sain siitä hirveen raivarin.
Lapsena olin tosi ujo, en uskaltanu tehdä mitään. Vaikka joku vieres opettaja ois pyytänytkin. En puhunu koulussa lähes yhtään, paitsi muutamalle kaverille. Kunnes neki lähti kolmanteen luokkaan mennessä pois ja uusia tuli tilalle. Siitä se kiusaaminen sitte alkokin vähitellen lisää ja lisää. Ensin katottii julmasti, myöhemmin haukuttiin, jätettiin ulkopuolelle, olin aina viimenen joka valittiin liikassa joukkueeseen. Miks? Koska olin hiljanen, ujo, en puhunu juur kellee, olin (ja olen edelleen) pyöree. Mitä sellanen ihminen osaa? Ei mitään.
Kutosella asiat oli jo siinä pisteessä, että mulla oli tasan yks kaveri, jonka kanssa pyörin. Ja seki piti mua pilkkanaan. Luokassaki istuin yksin oman pulpettini kanssa, kun pojat istu omassa ryhmässä ja tytöt toisessa ryhmässä. Ihme, että koskaan menin kouluun, kun ei siellä opettajiakaan kiinnostanu puuttuu kiusaamiseen. Senkään jälkeen, kun kotona vanhemmille kerroin.
Sama juttu jatkuu edelleen. Itse olen lukenut artikkelin Lastasi saa kiusata, kosketti itseäni tosi paljon. Tiedän millaisen jäljel kiusaaminen jättää - varmasti moni muukin kanssa ihminen -, mutta silti sille ei tehdä mitään?
Kutosella tuli tieto, että on mahdollisuus hakea kuvaamataidonluokalle. Päätin tehdä niin ja pidin sen omana tietona, mutta loppujen lopuksi luokalla oli lähes kaikki ala-aste aikaset tytöt. Muutama uusi kasvo, joista sain myöhemmin kavereita. Ja kas kummaa, nekin sitten viitsi puhua musta selän takana. Asia, kun tuli omaan tietoon, niin onneks oltiin aika pitkälle ysiluokan loppua, joten ei tarvinnu enää kauaa katsoa niidenkään naamoja.
Yläaste oli omalla tavallaan vapauttavampaa, koska siellä ei kukaan näkyvästi kiusannu - itse en sitä ainakaan huomannu.
Yksin kertaisesti: peruskouluajoista ei ole mitään hyvää sanottavaa, ne tuntu vaan pakko pullalta - suorittamiselta. Vaikka niiden ajoilt itselle jäi tasan 3 kaveria, joiden kanssa olen yhteydessä.
Samaan aikaan kotona sain kuunnella jatkuvaa huutoa, joko niin, että "sinä teit sitä tätä ja tota", aina syyllinen olin minä tai sitte vanhemmat riiteli keskenään. Kerran siskonkin kanssa herättiin myöhään illalla ja huomattiin, ettei vanhempi oo missään. Seuraavaks teitysti kengät jalkaan ja naapuriin - tässä vaiheessa huomattiin, että eteisen ja tuulikaapin välisen oven ovenkahva oli otettu pois. Tarkotuksena estää meidän pääsy ulos. Ei siinä, hätääntyneinä tietty jäätiin kotiin. Sitä en muista enää, että päädyttiinkö takas omiin sänkyihin nukkumaan.
Tai sekin kerta, kun oma äiti on haukkunu oman tyttärensä maan rakoon ja olettaa seuraavana päivänä, että kaikki on hyvin? Olin hypätä junan alle, ellen ois soittanu kaverille, joka käski hänen seurakseen kahville parin juna-aseman päähän.
Tai se kerta, kun isä tulee kotiin humalassa, uhkaa tappaa meidät kaikki, polttaa talon yms. Ja lopuksi tulla huutamaan mulle, että "sulla on kaks viikkoa aikaa löytää töitä tai huudat kotoa". Mitä äiti tekee tässä vaiheessa? Yrittää rauhottaa ja sanoo "me rakastetaan sua". Eikö tässä kohtaa pitäis miettiä, että onko kaikki sittenkään hyvin? Kun "meidän pieni esikoinen" muurautuu omaan huoneeseen tietokoneen ääreen heti koulun jälkeen, eikä kerro vanhemmilleen mitään? Ei, meidän perheessä ajatellaan seuraavasti: meillä on kaikki hyvin.
Todellisuudessa kotona ei saanu, kuin hymyillä.
Joskus asioiden tiedostaminen ja sen jälkeen niiden asioiden tajuaminen saa aikaan puolustusreaktion, eikä asiaa halua ajatella. Viimeisellä ammattikouluvuotena mulla itsellä avautu tavallaan silmät näkemään sen, mitä muut ei nähny. Otinki mm. ja muutin tähän nykyseen ja ekaan omaan kotiin. Pako pois sieltä, mikä aiheutti vaan pahaa oloa.
Se oli kuitenki hyppy tyhjään, sitä joutu oikeesti opettelee elämään aikuisena, huolehtimaan laskut, roskat, pyykit, siivoomiset yms. En sentään kädettömänä muuttanu, mutta vastuu kaikesta. Opettajien ja sossujen avulla painoin koulun loppuun ja valmistuin oikeana päivänä. Kesällä oli vaikea saada töitä juuri mistään, joten tulot tuli KELA:lta, työkkäristä ja sossusta. Tänä aikana en kuulunut perheeseen, vaan olin verrattavissa juoppoon, joka ei pysty hankkimaan itselle töitä.
Pian kolme vuotta yksin asuneena, varsinkin viime keväisen työpaikkakiusaamisen johdosta oon hakeutunu epäsäännöllisen säännöllisesti jonkun ammattipuhujan luokse juttelemaan. Se tekee oikeesti hyvää. Tällä hetkellä jutellaan perheestä. Lähinnä äidistä, koska häntä ei kiinnosta kunnioittaa mua (on tullut mm. vara-avaimilla mun asuntoon, kun oon ollut kotona. Tämän johdosta olen hakenut avaimet pois heiltä), eikä arvostaa. Jokusen viikon takaisen yhteenoton vuoksi en ole vanhempiini tai siskoon ollut yhteydessä, kuin pari kertaa oma-aloitteisesti. Nykysin keskustelut vanhempien kanssa on tosi lyhyitä, vastaan vain, jos on pakko.
Mulle suositteli muutama ihminen sitä, että riitatilanteessa kokeilisinkin olla huutamatta takasin. Tätä tulikin kokeiltua tasan viikko sitten, kun äiti halus mut mukaan lankoja ostamaan (mun serkun äiti ompelee meille villasukat joululahjaksi). Kävin tietty eka Mustissa ja Mirrissä, Mölli-murulle ruokaa ja hiekkaa. Asioin liikkeessä about 15min. Kun palasin autoon, se oli äidin mielestä todellakin liian pitkä aika. Kerroin, että jäin juttelemaan tulevasta tapahtumasta liikkeessä ja ruuista. Noh, sitten lähdettiin Tarjoustaloon. Ensin jultetiin niitä näitä, kun ykskaks äiti suorastaan tiukkaa ilmoille "miksi et mene bussilla töihin, kun kerta ei ole varaa bensoihin", meinasin tiuskasta takaisin samalla mitalla, mutta pysähdyin - mietin mitä vastaan - miten vastaan - millä äänellä - millä tavalla. Rauhallisesti selitin, että olen laskenut bussikulut ja bensakulut, mutta ne menee aika tasoihin ja töiden takia saatan tarvita autoa 1-2 kertaa kuitenkin viikossa, kun bussi ei kulje. Sieltä tuli ja tuli tekstiä, jossain välissä totesinkin, että "mistä sä ton bensa jutut otit, ku me juteltiin aivan muusta". Noh, ei siinä. Se mikä tässä oli pointti, on se että: en ottanut vastaan äidin räjähdysaltistamielialapommia, vaan jätin väliin jonkin seinämän - siitä ei jäänyt itselle pahaa oloa, toisin kuin, jos oisit vastannut tuleen tulella. :)
Musta tuntuu todella voimaannuttavalta, kun pystyn rakentamaan vielä paremmin itselle omaa elämää niin, ettei vanhempien tiuskimiset ja muut pilaa omaa päivää.
Kävin keskiviikkona juttelemassa perinteiseen tapaan asioista ja pohdin sitäkin, että miksi mun vanhemmat ei keskustele mun kanssa asioista aikuiseen tapaan. Vertasin asiaa siihen, että vielä viime vuonna, en oo osannut keskustella yli 5v. lasten kanssa, koska he on jo erilailla taitavia keskustelun tuottajia ja osaavia lapsia. Tämä taas voi hyvin johtua siitä, että omat vanhemmat eivät oo jutelleet mun kanssa lapsena kovin kummoisesti. Jolloin omat keskustelutaidot on jääny tavallaan kovin vajaiksi. Kun kotona on nähnyt lähinnä vaan tiuskimista ja huutamista. Tuntuu hyvältä tehdä tätä omaa työtä, koska työn ohella opin itse kommunikoimaan eritavoin, sekä keskustelemaan asioista eritavoin.
Mulla oli varmasti jotain muutakin mitä tähän halusin kirjoittaa, mutta en niitä nyt muista. Mutta pointti tässäkin kirjoituksessa on se, että miten paljon olen oppinu asioita vuodessa. Näkemään asioita uudessa valossa ja kehittäny omaa taitoa puhua, kuunnella ja keskustella. Koska niitä mulle ei aikanaan opetettu, opettelen niitä mielelläni nyt - ja mikä parasta, mulla on aivan taivaallisen paras paikka opetella sitä taitoa - sillä lapsia on 1,5-50-vuotiaisiin! :)
En tiedä äidistä, mutta tämä neiti meinaa jatkaa seesteistä linjaa ja näyttää, että asioista voi puhua huutamatta ja tiuskimatta. Jos hän ei sitä huomaa, ni voisin jopa kokeilla samaa, kun uhmaikäisiin lapsiin "rauhotu, en saa selvää, kun sinä huudat"
Loppuun vielä kuva mamman maailman valloittajavasti <3
~ glien
En nyt varsinaisesti mitään sen kummallisempaa ole pohtinut, kun mm. omaa rakkautta rakasta kissaani kohtaan - siinä samalla tietysti tulee lähimmäiset kaverit, kummilapset jne.
Se miksi aikanaan aloitin kirjottamaan tätä blogia oli se, että saisin purkaa ajatuksia jonnekin. Musta meinaan on aikanaan tuntunu tosi kauan, ettei mun elämällä ole mitään tarkoitusta. Asiat tulee ja menee, mut harva asia jää.
Ensin ne alko ihan pieninä asioina, ensin tarhassa oli kavereita, sitten ne katos jonnekkin (muutti pois, lähti kouluun). Ala-asteelle meno pelotti hirveesti, en ois halunnu opetella avamaan silloisen kodin ovea avaimella, kun se oli lukossa. Sain siitä hirveen raivarin.
Lapsena olin tosi ujo, en uskaltanu tehdä mitään. Vaikka joku vieres opettaja ois pyytänytkin. En puhunu koulussa lähes yhtään, paitsi muutamalle kaverille. Kunnes neki lähti kolmanteen luokkaan mennessä pois ja uusia tuli tilalle. Siitä se kiusaaminen sitte alkokin vähitellen lisää ja lisää. Ensin katottii julmasti, myöhemmin haukuttiin, jätettiin ulkopuolelle, olin aina viimenen joka valittiin liikassa joukkueeseen. Miks? Koska olin hiljanen, ujo, en puhunu juur kellee, olin (ja olen edelleen) pyöree. Mitä sellanen ihminen osaa? Ei mitään.
Kutosella asiat oli jo siinä pisteessä, että mulla oli tasan yks kaveri, jonka kanssa pyörin. Ja seki piti mua pilkkanaan. Luokassaki istuin yksin oman pulpettini kanssa, kun pojat istu omassa ryhmässä ja tytöt toisessa ryhmässä. Ihme, että koskaan menin kouluun, kun ei siellä opettajiakaan kiinnostanu puuttuu kiusaamiseen. Senkään jälkeen, kun kotona vanhemmille kerroin.
Sama juttu jatkuu edelleen. Itse olen lukenut artikkelin Lastasi saa kiusata, kosketti itseäni tosi paljon. Tiedän millaisen jäljel kiusaaminen jättää - varmasti moni muukin kanssa ihminen -, mutta silti sille ei tehdä mitään?
Kutosella tuli tieto, että on mahdollisuus hakea kuvaamataidonluokalle. Päätin tehdä niin ja pidin sen omana tietona, mutta loppujen lopuksi luokalla oli lähes kaikki ala-aste aikaset tytöt. Muutama uusi kasvo, joista sain myöhemmin kavereita. Ja kas kummaa, nekin sitten viitsi puhua musta selän takana. Asia, kun tuli omaan tietoon, niin onneks oltiin aika pitkälle ysiluokan loppua, joten ei tarvinnu enää kauaa katsoa niidenkään naamoja.
Yläaste oli omalla tavallaan vapauttavampaa, koska siellä ei kukaan näkyvästi kiusannu - itse en sitä ainakaan huomannu.
Yksin kertaisesti: peruskouluajoista ei ole mitään hyvää sanottavaa, ne tuntu vaan pakko pullalta - suorittamiselta. Vaikka niiden ajoilt itselle jäi tasan 3 kaveria, joiden kanssa olen yhteydessä.
Samaan aikaan kotona sain kuunnella jatkuvaa huutoa, joko niin, että "sinä teit sitä tätä ja tota", aina syyllinen olin minä tai sitte vanhemmat riiteli keskenään. Kerran siskonkin kanssa herättiin myöhään illalla ja huomattiin, ettei vanhempi oo missään. Seuraavaks teitysti kengät jalkaan ja naapuriin - tässä vaiheessa huomattiin, että eteisen ja tuulikaapin välisen oven ovenkahva oli otettu pois. Tarkotuksena estää meidän pääsy ulos. Ei siinä, hätääntyneinä tietty jäätiin kotiin. Sitä en muista enää, että päädyttiinkö takas omiin sänkyihin nukkumaan.
Tai sekin kerta, kun oma äiti on haukkunu oman tyttärensä maan rakoon ja olettaa seuraavana päivänä, että kaikki on hyvin? Olin hypätä junan alle, ellen ois soittanu kaverille, joka käski hänen seurakseen kahville parin juna-aseman päähän.
Tai se kerta, kun isä tulee kotiin humalassa, uhkaa tappaa meidät kaikki, polttaa talon yms. Ja lopuksi tulla huutamaan mulle, että "sulla on kaks viikkoa aikaa löytää töitä tai huudat kotoa". Mitä äiti tekee tässä vaiheessa? Yrittää rauhottaa ja sanoo "me rakastetaan sua". Eikö tässä kohtaa pitäis miettiä, että onko kaikki sittenkään hyvin? Kun "meidän pieni esikoinen" muurautuu omaan huoneeseen tietokoneen ääreen heti koulun jälkeen, eikä kerro vanhemmilleen mitään? Ei, meidän perheessä ajatellaan seuraavasti: meillä on kaikki hyvin.
Todellisuudessa kotona ei saanu, kuin hymyillä.
Joskus asioiden tiedostaminen ja sen jälkeen niiden asioiden tajuaminen saa aikaan puolustusreaktion, eikä asiaa halua ajatella. Viimeisellä ammattikouluvuotena mulla itsellä avautu tavallaan silmät näkemään sen, mitä muut ei nähny. Otinki mm. ja muutin tähän nykyseen ja ekaan omaan kotiin. Pako pois sieltä, mikä aiheutti vaan pahaa oloa.
Se oli kuitenki hyppy tyhjään, sitä joutu oikeesti opettelee elämään aikuisena, huolehtimaan laskut, roskat, pyykit, siivoomiset yms. En sentään kädettömänä muuttanu, mutta vastuu kaikesta. Opettajien ja sossujen avulla painoin koulun loppuun ja valmistuin oikeana päivänä. Kesällä oli vaikea saada töitä juuri mistään, joten tulot tuli KELA:lta, työkkäristä ja sossusta. Tänä aikana en kuulunut perheeseen, vaan olin verrattavissa juoppoon, joka ei pysty hankkimaan itselle töitä.
Pian kolme vuotta yksin asuneena, varsinkin viime keväisen työpaikkakiusaamisen johdosta oon hakeutunu epäsäännöllisen säännöllisesti jonkun ammattipuhujan luokse juttelemaan. Se tekee oikeesti hyvää. Tällä hetkellä jutellaan perheestä. Lähinnä äidistä, koska häntä ei kiinnosta kunnioittaa mua (on tullut mm. vara-avaimilla mun asuntoon, kun oon ollut kotona. Tämän johdosta olen hakenut avaimet pois heiltä), eikä arvostaa. Jokusen viikon takaisen yhteenoton vuoksi en ole vanhempiini tai siskoon ollut yhteydessä, kuin pari kertaa oma-aloitteisesti. Nykysin keskustelut vanhempien kanssa on tosi lyhyitä, vastaan vain, jos on pakko.
Musta tuntuu todella voimaannuttavalta, kun pystyn rakentamaan vielä paremmin itselle omaa elämää niin, ettei vanhempien tiuskimiset ja muut pilaa omaa päivää.
Kävin keskiviikkona juttelemassa perinteiseen tapaan asioista ja pohdin sitäkin, että miksi mun vanhemmat ei keskustele mun kanssa asioista aikuiseen tapaan. Vertasin asiaa siihen, että vielä viime vuonna, en oo osannut keskustella yli 5v. lasten kanssa, koska he on jo erilailla taitavia keskustelun tuottajia ja osaavia lapsia. Tämä taas voi hyvin johtua siitä, että omat vanhemmat eivät oo jutelleet mun kanssa lapsena kovin kummoisesti. Jolloin omat keskustelutaidot on jääny tavallaan kovin vajaiksi. Kun kotona on nähnyt lähinnä vaan tiuskimista ja huutamista. Tuntuu hyvältä tehdä tätä omaa työtä, koska työn ohella opin itse kommunikoimaan eritavoin, sekä keskustelemaan asioista eritavoin.
Mulla oli varmasti jotain muutakin mitä tähän halusin kirjoittaa, mutta en niitä nyt muista. Mutta pointti tässäkin kirjoituksessa on se, että miten paljon olen oppinu asioita vuodessa. Näkemään asioita uudessa valossa ja kehittäny omaa taitoa puhua, kuunnella ja keskustella. Koska niitä mulle ei aikanaan opetettu, opettelen niitä mielelläni nyt - ja mikä parasta, mulla on aivan taivaallisen paras paikka opetella sitä taitoa - sillä lapsia on 1,5-50-vuotiaisiin! :)
En tiedä äidistä, mutta tämä neiti meinaa jatkaa seesteistä linjaa ja näyttää, että asioista voi puhua huutamatta ja tiuskimatta. Jos hän ei sitä huomaa, ni voisin jopa kokeilla samaa, kun uhmaikäisiin lapsiin "rauhotu, en saa selvää, kun sinä huudat"
Loppuun vielä kuva mamman maailman valloittajavasti <3
~ glien
13.11.2013
Paska päivä
Musta tuntuu, että viimeset kirjotuket tänne on tainnu olla fiilis pohjalta lähemmäs sitä, että oon purkanu mieltä painavia asioita tänne. Ei se mua itseäni haittaa, mutta tulee vaan itelle fiilis, et muut pitää mua jonaki valittavana negatiivisena ihmisenä. Ei se oikeasti ole niin.
Mä kaipaan kesää, niitä pitkiä valosia päiviä, joita nautin ulkona, mökillä, Tampereella ja ties missä. Mulla oli viime keväänä aavistus, mutta en uskonut siihen. Mikä tää aavistus oli? Sehän oli se, että mulle on tullut kaamosajan masennus/ syysmasennus, miksikä sitä kukin kutsuu. Tarkoittaa siis sitä, että heti, kun päivän valosuus aika vähenee ja suurin osa päivästä menee pimeessä, mulle iskee väsymys. "Mee ajois nukkuu, ni jaksat." Ei se mee niin. Mä meen jo 20.00 sänkyyn, viimestään 20.20. Uni tulee viimeistään 21.20. Työvuoroista riippuen herään 6-7.40. Eli nukun pitkät yöunet, ne ei vaan tunnu riittävän. Kokeiltu on 7h yöunetkin, mutta ei. 11-14 aikaan väsyttää, 17-19 aikaan iskee väsymys, että on nukahtaa sohvalle. Kun on väsyny ei jaksa tiskata, pestä pyykkiä - saatikka muistaa asioista. Vaikka niistä olisi miten puhetta, niin ei, ei niitä vaan tahdo jaksaa muistaa. Onneksi on kalenteri, jonne merkitsen asioita ylös, mutta jos työpäivässä ja työvuoroissa tapahtuu muutoksia, ne pitää ensin sopia tiimin kanssa ja sitten anoa se pomolta. Sitten x ajan päästä saa tietää asiasta, mutta kun saat tietää asian, niin saman tien juokset tauolta välipalan jakoon, herättämään lapsia, pukemaan tai riisumaan/ auttamaan niissä lapsia. Tai ihan jopa kakka vaipan vaihtoon, jollon se pienempi asia unohtuu, sillä lapsiahan me hoidetaan pääsääntöisesti töissä. Ainakin näin minä sen koen. Vaikka välillä tuntuu, että puhelimet/ mobilet ja tietokoneella s-postin kyttääminen tuntuisi olevan vielä tärkeämpää.
Tänään tosiaan oli sovittu työvuoron vaihto. Noh, tästä oli puhetta kuukausi sitten. Silloin juttelin erään "oman" ryhmäläisen kollegan kanssa ja sanoi, että ei vielä laiteta sitä. Sit sain tietää siitä joskus 2 vkoa sitten, että vuorot vaihtuu. Tadaa, en silloin muistanut laittaa asiaa ylös mihinkään, mutta ei tämä henkilökään sitten viitsinyt sitä meidän kalenteriin kirjoittaa. Toki asiasta tiesi muutkin, kun vain me kaksi, jotka vaihdoimme vuoroa. Ei kukaan sitten voinut olla yhtään ystävällinen ja kertoa, että "heii, muistathan tulla huomenna tähän vuoroon.". Ei, ei meillä. Meillä pidetään asiat niin, että mistään muistutella tai, jos muistutetaan, ni sitten sen kuulee ivalliseen sävyyn. Tietysti sitten olin pahoillani, että näin kävi ja kerroin, etten muistanut. Mutta se ei tosiaan riittänyt, vaan sain kuulla asiasta 4 ihmiseltä. Eikö voisi olla niin, että yksi sättii ja se siitä.? Ei.
Huomenna mun takia joutuu kaikki lähtemään retkelle, koska meen 10.55 töihin. Mutta ehdotin, että ottaisin ne pikku hiljaa 3 viikon aikana, mutta se ei käynyt toiselle "oman" ryhmän aikuisista. Varsinkin tältä ihmiseltä sain koko vitun päivän kuulla unohduksesta. Luuleeko ne, että me ollaan niin täydellisiä, että muistetaan kaikki? Itse ainakin koen olevani täysin normaali ja erehtyväinen ihminen, kuten kaikki muutkin. En mikään täydellinen vaan ihminen, jossa on myös vikoja.
Kaikesta tästä mulla on ollu tosi paska fiilis ja päivä. Oon meinannu itkee töissä, meinannu itkee autossa ja kaupassa. Itkin pienet itkut kotona, nyt kiristää päätä. Silmät turvonneet ja punaset.
Jos tässä on jotain hyvää, niin mulla on lähellä ihmisiä, jotka on heti kuulolla, joka kuuntelee ja antaa neuvoja. Se auttaa jaksamaan. <3 Sen lisäks, mulla on ihana pieni perhe, johon kuuluu pian 5kk Mölli-kissa. Mulle jo niin rakas. <3
Me tehdään Möllin kanssa lähes kaikki yhdessä,
- tehdään ruokaa
- tiskataan
- nukutaan
- leikitään
- Mölli vessan ovella, kun käyn suihkussa
- katsotaan ohjelmia
- ollaan koneella
- putsataan hiekkalaatikko
.. Tää lista vois jatkua loputtomiin. Yksi Möllin luonteen osaan kuuluvua asia on sen myötätunto-vaisto. Tänäänkin se tuli halimaan olkapäälle ja lopulta syliin, kun itkin. Tuo suloisuus on sellainen, joka ei vähättele, torju tai hauku, eikä muutakaan sellasta. Se rakastaa juuri sellanen, kun mä olen - ja mä sitä juuri sellasena kun se on. <3
Toivon mukaan ensi kerralla olisi kuvia tänne laitettavaksi. Nyt lähden nukkumaan ja nukun pitkät yöunet.
~ glien
Mä kaipaan kesää, niitä pitkiä valosia päiviä, joita nautin ulkona, mökillä, Tampereella ja ties missä. Mulla oli viime keväänä aavistus, mutta en uskonut siihen. Mikä tää aavistus oli? Sehän oli se, että mulle on tullut kaamosajan masennus/ syysmasennus, miksikä sitä kukin kutsuu. Tarkoittaa siis sitä, että heti, kun päivän valosuus aika vähenee ja suurin osa päivästä menee pimeessä, mulle iskee väsymys. "Mee ajois nukkuu, ni jaksat." Ei se mee niin. Mä meen jo 20.00 sänkyyn, viimestään 20.20. Uni tulee viimeistään 21.20. Työvuoroista riippuen herään 6-7.40. Eli nukun pitkät yöunet, ne ei vaan tunnu riittävän. Kokeiltu on 7h yöunetkin, mutta ei. 11-14 aikaan väsyttää, 17-19 aikaan iskee väsymys, että on nukahtaa sohvalle. Kun on väsyny ei jaksa tiskata, pestä pyykkiä - saatikka muistaa asioista. Vaikka niistä olisi miten puhetta, niin ei, ei niitä vaan tahdo jaksaa muistaa. Onneksi on kalenteri, jonne merkitsen asioita ylös, mutta jos työpäivässä ja työvuoroissa tapahtuu muutoksia, ne pitää ensin sopia tiimin kanssa ja sitten anoa se pomolta. Sitten x ajan päästä saa tietää asiasta, mutta kun saat tietää asian, niin saman tien juokset tauolta välipalan jakoon, herättämään lapsia, pukemaan tai riisumaan/ auttamaan niissä lapsia. Tai ihan jopa kakka vaipan vaihtoon, jollon se pienempi asia unohtuu, sillä lapsiahan me hoidetaan pääsääntöisesti töissä. Ainakin näin minä sen koen. Vaikka välillä tuntuu, että puhelimet/ mobilet ja tietokoneella s-postin kyttääminen tuntuisi olevan vielä tärkeämpää.
Tänään tosiaan oli sovittu työvuoron vaihto. Noh, tästä oli puhetta kuukausi sitten. Silloin juttelin erään "oman" ryhmäläisen kollegan kanssa ja sanoi, että ei vielä laiteta sitä. Sit sain tietää siitä joskus 2 vkoa sitten, että vuorot vaihtuu. Tadaa, en silloin muistanut laittaa asiaa ylös mihinkään, mutta ei tämä henkilökään sitten viitsinyt sitä meidän kalenteriin kirjoittaa. Toki asiasta tiesi muutkin, kun vain me kaksi, jotka vaihdoimme vuoroa. Ei kukaan sitten voinut olla yhtään ystävällinen ja kertoa, että "heii, muistathan tulla huomenna tähän vuoroon.". Ei, ei meillä. Meillä pidetään asiat niin, että mistään muistutella tai, jos muistutetaan, ni sitten sen kuulee ivalliseen sävyyn. Tietysti sitten olin pahoillani, että näin kävi ja kerroin, etten muistanut. Mutta se ei tosiaan riittänyt, vaan sain kuulla asiasta 4 ihmiseltä. Eikö voisi olla niin, että yksi sättii ja se siitä.? Ei.
Huomenna mun takia joutuu kaikki lähtemään retkelle, koska meen 10.55 töihin. Mutta ehdotin, että ottaisin ne pikku hiljaa 3 viikon aikana, mutta se ei käynyt toiselle "oman" ryhmän aikuisista. Varsinkin tältä ihmiseltä sain koko vitun päivän kuulla unohduksesta. Luuleeko ne, että me ollaan niin täydellisiä, että muistetaan kaikki? Itse ainakin koen olevani täysin normaali ja erehtyväinen ihminen, kuten kaikki muutkin. En mikään täydellinen vaan ihminen, jossa on myös vikoja.
Kaikesta tästä mulla on ollu tosi paska fiilis ja päivä. Oon meinannu itkee töissä, meinannu itkee autossa ja kaupassa. Itkin pienet itkut kotona, nyt kiristää päätä. Silmät turvonneet ja punaset.
Jos tässä on jotain hyvää, niin mulla on lähellä ihmisiä, jotka on heti kuulolla, joka kuuntelee ja antaa neuvoja. Se auttaa jaksamaan. <3 Sen lisäks, mulla on ihana pieni perhe, johon kuuluu pian 5kk Mölli-kissa. Mulle jo niin rakas. <3
Me tehdään Möllin kanssa lähes kaikki yhdessä,
- tehdään ruokaa
- tiskataan
- nukutaan
- leikitään
- Mölli vessan ovella, kun käyn suihkussa
- katsotaan ohjelmia
- ollaan koneella
- putsataan hiekkalaatikko
.. Tää lista vois jatkua loputtomiin. Yksi Möllin luonteen osaan kuuluvua asia on sen myötätunto-vaisto. Tänäänkin se tuli halimaan olkapäälle ja lopulta syliin, kun itkin. Tuo suloisuus on sellainen, joka ei vähättele, torju tai hauku, eikä muutakaan sellasta. Se rakastaa juuri sellanen, kun mä olen - ja mä sitä juuri sellasena kun se on. <3
Toivon mukaan ensi kerralla olisi kuvia tänne laitettavaksi. Nyt lähden nukkumaan ja nukun pitkät yöunet.
~ glien
13.9.2013
Perjantai 13.
Niinkin kuuluisa päivä kuin perjantai 13:sta, eli epäonnen päivä. Joillekkin se on ihan tavallinen päivä muiden joukossa, joillekkin se voi olla päinvastaisesti onnenpäivä. Minulle se on yleensä epäonnen päivä. Tätä päivää on tietty vielä jäljellä, joten en vielä hypi ilosta, että "jes, selvisin hengissä!". Ehei, ei vielä.
Tänään nyt oikeastaan mitään sen "suurempia" tapahtunut, muuta kuin hetkellisen pomon ja tiimin lto:n kanssa pieni keskustelu. Mä en tiedä mistä se johtuu, mutta mua rupee aina ahdistamaan tuollaset, varsinki tämmöset yllättävät keskustelut. Samaan luokkaan kuuluu riitatilanteet. Menen siis ihan lukkoon, tai jos en mee lukkoon, ni mun niskaan ja yläselkään ilmestyy kiristävä tunne ja tekis mieli juosta tai kävellä karkuun. Pillahtaa myös itkuun. Kyseessähän oli vain keskustelu, jossa "pomo" halus kuulla miten oon pärjänny omasta mielestä ja onko jotain mitä kaipaan ja mitä oon huomannu. Sekä sain positiivisen palautteen tai kaks (jes!) ja paljon kohtia joissa olisi parantamisen varaa. Siis meillä jokaisella on työssämme kohtia, joissa voi kehittyä ja kehittää itseään. Muutenkin joissain asioissa on aukkoja ylipäänsä, niin tulee olo, et voiko sitä mennä sanoa lapsille, et kerätää lelut, käydää vessas ja mennää ulos - kun 2min päästä voikin käydä ilmi, et mennäänki tyylii 30min päästä vasta ulos. Sellanen "ehkä" "jospa" tyylinen ei oo se mitä itse käytän päiväkoti arjessa.
Ajatuksena olisikin siis tehdä itselle muistiinpanoja, tutustua lähemmäs 6v. kehitykseen yms. Ja tietty kirjaa sitä kautta ylös, miten toimia tämän ikästen kanssa. Vaikka tässä 2vkoa enää on jäljellä, niin loppupeleissä se on saakelin pitkä aika. Sillä nyt tiedän, että mun toimintaa ja tekemisiä seurataan, varsinkin tietystä kulmasta, mikä on tosi painostaa ja ahdistavaa. Sitten pitäisi miettiä vielä tiimin ja "tiimin" kanssa, mikä on se meidän juttu, miten muu tiimi antaa sen palautteen mulle siinä arjen tohinassa. Siis vähemmästäkin menee omat pasmat sekasin, oli se sitten huonoa tai hyvää palautetta. Tiedän itse, mistä tässä yritän kertoa, mutta sitä on kauhean vaikea tuoda sanoiksi, varsinkin niin, että toiset sen ymmärtäisi.
Sen lisäksi, että yrittää tehdä parhaansa ryhmässä, missä tarvitaan aikuista, niin pitäisi löytää se oma itsensä. Mikä on se mun rooli ryhmässä? Missä menee mun vastuu? Saanko lukea VASU-papereita? Miten paljon tietoa voin poimia, kun oon enää 2vkoa ryhmässä? Tuntuu oudolta, kun oon vaan sijaisena loppupeleissä, vaikka yritänki täysillä olla mukana. Monia asioita tällä viikolla oppinu eskareista, mutta sen lisäks pitäs pystyy toimii siinä, tässä, tossa ja tuossa asioissa. BLAAH. Tässä nyt taas miettii, että oisko sittenki pitäny lähtee opiskelee jotain muuta. Mitä muuta? En tiiä, mulla on vaa sellai kuva, että en pärjää missää muussa, kun 0-5v. lasten kanssa. Siis matematiikka, ylihienot koneen käsittelyt, vieraat kielet yms. on vaikeita. Sen lisäks, et pitäis oikeesti vaan jotenki prosessoida lisää, että oppis sanomaan asioita, nii, ettei tarttis pelkää, et joutuu tilanteesee jossa ei sanallisesti pärjää. Muutenkin, kun luonteen puolesta on ujo ja arka, uudet tilanteet pelottaa ja ahdistaa - helposti siis jään sinne tutulle ja turvalliselle alueelle. Esim. yksin lähteminen Helsinkiin vaikka Kansallismuseoon ois askel kohti parempaa itsevarmuutta tai vaikka Lahteen ja kävis kahvilas istuskelee, mutta joka kerta pääsen suunnittelu asteelle ja pakenen sen taakse, miten paljon mukavampi on mennä kaverin kanssa.
Okei, nyt karkaa aihe vähän, mutta joka tapauksessa ens viikosta ei oo tulossa helppo. Eli nyt viikonloppuna perehtyis sitten lisää siihen, millasta on toimia 5-6v. lasten kanssa. Tuon ikäset lapset osaa olla yllättävän kieroja, lieroja, fiksua yms.
Ei unohdeta vielä perjantaita kokonaan. Äiti tuli ylläri käynnille, ei muistaakseni ollu mitää puhetta. Ei sen väliä, ihan ok meni. Käytii kaupas, näin sattumalta kaveripariskuntaakin. Pikasesti näin siskoa, jolla vuorostaan flunssa - itse olin kokonaisen viikon ja pari päivää kipeenä, valittamatta kävin töissä. Kotiin tullessa päätin kävellä portaita ylös, kun toisen kerroksen portaissa tuli vastaan joku naapuri (?) ja olin sitten hienosti vetää nenälleni kolinalla. Kyllä, suusta pääsi muutama sättivä sana. Mulla ei vaan toi motoriikka ja koordinaatio pelaa yhteen.. aina. Onneks ei käyny mitää.
Tämänillan yön huipensi 2,5h puhelu kaverin kanssa, mutta miten tekikin hyvää puhua ja vastavuorosesti kuunnella! <3
Nyt nukkumaan, uusin ajatuksin ja voimin tähän päivään. Katsotaan miten käy.
~ glien
Tänään nyt oikeastaan mitään sen "suurempia" tapahtunut, muuta kuin hetkellisen pomon ja tiimin lto:n kanssa pieni keskustelu. Mä en tiedä mistä se johtuu, mutta mua rupee aina ahdistamaan tuollaset, varsinki tämmöset yllättävät keskustelut. Samaan luokkaan kuuluu riitatilanteet. Menen siis ihan lukkoon, tai jos en mee lukkoon, ni mun niskaan ja yläselkään ilmestyy kiristävä tunne ja tekis mieli juosta tai kävellä karkuun. Pillahtaa myös itkuun. Kyseessähän oli vain keskustelu, jossa "pomo" halus kuulla miten oon pärjänny omasta mielestä ja onko jotain mitä kaipaan ja mitä oon huomannu. Sekä sain positiivisen palautteen tai kaks (jes!) ja paljon kohtia joissa olisi parantamisen varaa. Siis meillä jokaisella on työssämme kohtia, joissa voi kehittyä ja kehittää itseään. Muutenkin joissain asioissa on aukkoja ylipäänsä, niin tulee olo, et voiko sitä mennä sanoa lapsille, et kerätää lelut, käydää vessas ja mennää ulos - kun 2min päästä voikin käydä ilmi, et mennäänki tyylii 30min päästä vasta ulos. Sellanen "ehkä" "jospa" tyylinen ei oo se mitä itse käytän päiväkoti arjessa.
Ajatuksena olisikin siis tehdä itselle muistiinpanoja, tutustua lähemmäs 6v. kehitykseen yms. Ja tietty kirjaa sitä kautta ylös, miten toimia tämän ikästen kanssa. Vaikka tässä 2vkoa enää on jäljellä, niin loppupeleissä se on saakelin pitkä aika. Sillä nyt tiedän, että mun toimintaa ja tekemisiä seurataan, varsinkin tietystä kulmasta, mikä on tosi painostaa ja ahdistavaa. Sitten pitäisi miettiä vielä tiimin ja "tiimin" kanssa, mikä on se meidän juttu, miten muu tiimi antaa sen palautteen mulle siinä arjen tohinassa. Siis vähemmästäkin menee omat pasmat sekasin, oli se sitten huonoa tai hyvää palautetta. Tiedän itse, mistä tässä yritän kertoa, mutta sitä on kauhean vaikea tuoda sanoiksi, varsinkin niin, että toiset sen ymmärtäisi.
Sen lisäksi, että yrittää tehdä parhaansa ryhmässä, missä tarvitaan aikuista, niin pitäisi löytää se oma itsensä. Mikä on se mun rooli ryhmässä? Missä menee mun vastuu? Saanko lukea VASU-papereita? Miten paljon tietoa voin poimia, kun oon enää 2vkoa ryhmässä? Tuntuu oudolta, kun oon vaan sijaisena loppupeleissä, vaikka yritänki täysillä olla mukana. Monia asioita tällä viikolla oppinu eskareista, mutta sen lisäks pitäs pystyy toimii siinä, tässä, tossa ja tuossa asioissa. BLAAH. Tässä nyt taas miettii, että oisko sittenki pitäny lähtee opiskelee jotain muuta. Mitä muuta? En tiiä, mulla on vaa sellai kuva, että en pärjää missää muussa, kun 0-5v. lasten kanssa. Siis matematiikka, ylihienot koneen käsittelyt, vieraat kielet yms. on vaikeita. Sen lisäks, et pitäis oikeesti vaan jotenki prosessoida lisää, että oppis sanomaan asioita, nii, ettei tarttis pelkää, et joutuu tilanteesee jossa ei sanallisesti pärjää. Muutenkin, kun luonteen puolesta on ujo ja arka, uudet tilanteet pelottaa ja ahdistaa - helposti siis jään sinne tutulle ja turvalliselle alueelle. Esim. yksin lähteminen Helsinkiin vaikka Kansallismuseoon ois askel kohti parempaa itsevarmuutta tai vaikka Lahteen ja kävis kahvilas istuskelee, mutta joka kerta pääsen suunnittelu asteelle ja pakenen sen taakse, miten paljon mukavampi on mennä kaverin kanssa.
Okei, nyt karkaa aihe vähän, mutta joka tapauksessa ens viikosta ei oo tulossa helppo. Eli nyt viikonloppuna perehtyis sitten lisää siihen, millasta on toimia 5-6v. lasten kanssa. Tuon ikäset lapset osaa olla yllättävän kieroja, lieroja, fiksua yms.
Ei unohdeta vielä perjantaita kokonaan. Äiti tuli ylläri käynnille, ei muistaakseni ollu mitää puhetta. Ei sen väliä, ihan ok meni. Käytii kaupas, näin sattumalta kaveripariskuntaakin. Pikasesti näin siskoa, jolla vuorostaan flunssa - itse olin kokonaisen viikon ja pari päivää kipeenä, valittamatta kävin töissä. Kotiin tullessa päätin kävellä portaita ylös, kun toisen kerroksen portaissa tuli vastaan joku naapuri (?) ja olin sitten hienosti vetää nenälleni kolinalla. Kyllä, suusta pääsi muutama sättivä sana. Mulla ei vaan toi motoriikka ja koordinaatio pelaa yhteen.. aina. Onneks ei käyny mitää.
Tämän
Nyt nukkumaan, uusin ajatuksin ja voimin tähän päivään. Katsotaan miten käy.
~ glien
7.9.2013
Perjantai-illan huumaako?
Ajattelin vähän piristää omaa elämääni ja värjätä hiukset itse. Tuskin pystytte kuvittelemaan mua värjäämässä hiuksia, näin kuitenkin kävi. Miksi? Koska rahatilanne ei salli kampaajaa ja pitkän tukan värjäyttäminen maksaa aivan helkutisti ja siihen päälle olis tietty vielä leikkaus.
Värinä sai toimia L´oréal Parisin Récital Préférence, 4.15 Caracas - syvä mahonginruskea. Näitä ostin kaksi, toisesta väristä jäi puolipurkkia yli, ei onneksi loppunut kesken. :)
Onnistuin ja sain värin päähän. Sotkuista huolimatta.. :D
Väri pestynä pois, sekä märkänä.
Jäätävintä pesun aikana oli se, että hiuksia lähti solkenaan irti. Siis pelästyin jo, että takaraivoon tulee kalju kohta tai väriaine ei sopinutkaan ja mun hiukset tippuu päästä seuraavien kahden päivän aikana ja mitähän vielä. Noh, ilmeisesti vain kuolleet hiukset vain tippuivat pois. :D

Hiukset kuivattuna, sekä vessan valossa.


Tykkään! Kyllä tää sopii itselle paljon paremmin.

Tässä vielä vanha, sekä kulunu väri. Tyvikasvuineen tottakai. :D
Kehtaa tänään lähteä katselee yöelämää, kun on jotain uutta tukassa. Ja tiedänkin jo, miten aion itseni laittaa, jos me nyt edes päästään baariin asti. Ei, en aio juoda mitään muuta kuin vettä. :)
~ glien
Värinä sai toimia L´oréal Parisin Récital Préférence, 4.15 Caracas - syvä mahonginruskea. Näitä ostin kaksi, toisesta väristä jäi puolipurkkia yli, ei onneksi loppunut kesken. :)
Onnistuin ja sain värin päähän. Sotkuista huolimatta.. :D
Väri pestynä pois, sekä märkänä.
Jäätävintä pesun aikana oli se, että hiuksia lähti solkenaan irti. Siis pelästyin jo, että takaraivoon tulee kalju kohta tai väriaine ei sopinutkaan ja mun hiukset tippuu päästä seuraavien kahden päivän aikana ja mitähän vielä. Noh, ilmeisesti vain kuolleet hiukset vain tippuivat pois. :D

Hiukset kuivattuna, sekä vessan valossa.


Tykkään! Kyllä tää sopii itselle paljon paremmin.

Tässä vielä vanha, sekä kulunu väri. Tyvikasvuineen tottakai. :D
Kehtaa tänään lähteä katselee yöelämää, kun on jotain uutta tukassa. Ja tiedänkin jo, miten aion itseni laittaa, jos me nyt edes päästään baariin asti. Ei, en aio juoda mitään muuta kuin vettä. :)
~ glien
Kuin työpäivä ilman palkkaa
Alan pikku hiljaa heinä- ja elokuun aikana kertyneitä päivityksiä tänne laittelemaan. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä. :D
Käytiin kaverin kanssa Ikeassa viime kuun alussa. Ostin kaikenlaista kivaa. Ja jos koskaan, niin nyt koti on paikka, jossa oikeasti viihdyn ja se on juuri mun näköinen.
Aiempi kotiesittely löytyy täältä.


Raikas vaaleasävytteinen, joka on paljon helpompi pitää siistinä, koska tasoja ei ole niin paljon.
Toki kuvasta puuttuu Ikeasta myös ostettu keskikokoinen olohuoneen pöytä ja tv-tason päällä on nykyisin tuo muumi säilytysastia ja kynttilöitä. :)
Niin ja limoviikunakin on kärsineen näköinen - se joutui olemaan pimeässä kellarissa 4-5pvää, mutta on alkanut elpymään. Tosin nämä uudet lehdet tulee viikunan varteen, ei latvaan. :D Toisaalta, se on juuri mun näköinen, kun se kasvaa tuollein. :D
Erään toisen kaverin kanssa kasattiin ja viritettiin kaikki vitriinit ja muut. Siihen menikin sitten tosiaan melkein 10h. Mitä opin? En enää ikinä osta Ikeasta mitään tuollaisia isoja kalusteita. :D
~ glien
Käytiin kaverin kanssa Ikeassa viime kuun alussa. Ostin kaikenlaista kivaa. Ja jos koskaan, niin nyt koti on paikka, jossa oikeasti viihdyn ja se on juuri mun näköinen.
Aiempi kotiesittely löytyy täältä.


Raikas vaaleasävytteinen, joka on paljon helpompi pitää siistinä, koska tasoja ei ole niin paljon.
Toki kuvasta puuttuu Ikeasta myös ostettu keskikokoinen olohuoneen pöytä ja tv-tason päällä on nykyisin tuo muumi säilytysastia ja kynttilöitä. :)
Niin ja limoviikunakin on kärsineen näköinen - se joutui olemaan pimeässä kellarissa 4-5pvää, mutta on alkanut elpymään. Tosin nämä uudet lehdet tulee viikunan varteen, ei latvaan. :D Toisaalta, se on juuri mun näköinen, kun se kasvaa tuollein. :D
Erään toisen kaverin kanssa kasattiin ja viritettiin kaikki vitriinit ja muut. Siihen menikin sitten tosiaan melkein 10h. Mitä opin? En enää ikinä osta Ikeasta mitään tuollaisia isoja kalusteita. :D
~ glien
27.8.2013
Pähkinä purtavaksi
Jep, mä olen kesällä tyystin kadottanut itsestäni sen itsekurin, mikä muhun kumpusi silloin keväällä. Miettikää, tiputin huimat 11kg ja nyt niistä on tullut takaisin 6kg.
Tekisi mieli sättiä itseäni niistä, että miten oon päästäny itseni repsahtamaan tällein. Mutta en tunne huonoa omatuntoakaan. Miksi? En tiedä.
Mä olen jo viime viikosta asti kelannut, että "tänään mä ryhdistäydyn ja lopetan herkuttelut" ja kappas, illalla taas pupellat jotain ihan viimeseen asti. Tätä on jatkunu nyt ihan tähän päivään asti.
Itsestä se lähtee, mutta miksi en vaan saan itseäni takaisin ruotuun? Voisin paukauttaa itseäni paistinpannulla - kyllä, tällä kertaa itseäni, en ketään muuta.
Ihan siis nousemista myöten kaikki kusee. Okei, nyt tästä tuli tällänen lähes valitusvirsi omasta moasta - kuulostaa siltä.
Niin ja toisekseen mun rinnat on ihan älyttömän kipeet, pidin rintsikoita tai en, niin sattuu julmetusti. Nää kivut alko viime viikon tiistaina. Eli siihen päivään katsottuna tokaksi viimeisen kahvakuulatreeni oli kotona viikko sitten. Viime viikon keskiviikkona käytiin kaverin kanssa uimassa ja torstaina tein kahvakuulatreenin kotona.
Nyt oon paristi tällä viikolla ajatellut, että "huomenna pääsen tekemään kahvakuulatreenin", mutta joka kerta aamulla herännyt ja noussut - ja samat kivut jatkuu. Siis mietin hormooneja, mutta mulla ei oo ikinä kestäny viikkoa kivut ja vielä on ainakin viikko ennen menkkoja alkua. Mikä noita rintoja vaivaa? Ne tuntuu muutenkin olevan aika pinkeet ja kun painaa/ koskee, niin sattuu. Koska hakeutua lääkäriin, jos ei mee ohi?
Tänään, työhaastattelun jälkeen aion lähteä lenkille. Oli sää sitten millanen tahansa. Jos jollain, niin sillä alotan ja toivon mukaan myös jatkuu innostus lenkkeihin. Uiminen ja kahvakuulatreenikin ois tarkoitus pitää kuvioissa. Huomaan taas, että alaselkä on ihan jumissa, ja viimestään huomenna ois sitten oikeesti tehtävä kuulalla treeni tai päästävä uimaan.
Toi alaselkä on ihan mahdoton, mä en tajua miten se on yks kaks menny tollaseks. Nukunko öisin jotenki kummallisesti, ja päivisin, kun oon kotona makaan sohvalla - varmaan pari seikkaa siihen, miksi se on jumissa. Myös sekin, kun liikunta on oikeesti todella vähäistä.
Jep, nyt lähden petaamaan sängyn, katsomaan paperit valmiiksi työhaastatteluun, voisin vaikka imuroidakkin. Kuulostaa, jopa suunnitelmalta.
~ glien
Tekisi mieli sättiä itseäni niistä, että miten oon päästäny itseni repsahtamaan tällein. Mutta en tunne huonoa omatuntoakaan. Miksi? En tiedä.
Mä olen jo viime viikosta asti kelannut, että "tänään mä ryhdistäydyn ja lopetan herkuttelut" ja kappas, illalla taas pupellat jotain ihan viimeseen asti. Tätä on jatkunu nyt ihan tähän päivään asti.
Itsestä se lähtee, mutta miksi en vaan saan itseäni takaisin ruotuun? Voisin paukauttaa itseäni paistinpannulla - kyllä, tällä kertaa itseäni, en ketään muuta.
Ihan siis nousemista myöten kaikki kusee. Okei, nyt tästä tuli tällänen lähes valitusvirsi omasta moasta - kuulostaa siltä.
Niin ja toisekseen mun rinnat on ihan älyttömän kipeet, pidin rintsikoita tai en, niin sattuu julmetusti. Nää kivut alko viime viikon tiistaina. Eli siihen päivään katsottuna tokaksi viimeisen kahvakuulatreeni oli kotona viikko sitten. Viime viikon keskiviikkona käytiin kaverin kanssa uimassa ja torstaina tein kahvakuulatreenin kotona.
Nyt oon paristi tällä viikolla ajatellut, että "huomenna pääsen tekemään kahvakuulatreenin", mutta joka kerta aamulla herännyt ja noussut - ja samat kivut jatkuu. Siis mietin hormooneja, mutta mulla ei oo ikinä kestäny viikkoa kivut ja vielä on ainakin viikko ennen menkkoja alkua. Mikä noita rintoja vaivaa? Ne tuntuu muutenkin olevan aika pinkeet ja kun painaa/ koskee, niin sattuu. Koska hakeutua lääkäriin, jos ei mee ohi?
Tänään, työhaastattelun jälkeen aion lähteä lenkille. Oli sää sitten millanen tahansa. Jos jollain, niin sillä alotan ja toivon mukaan myös jatkuu innostus lenkkeihin. Uiminen ja kahvakuulatreenikin ois tarkoitus pitää kuvioissa. Huomaan taas, että alaselkä on ihan jumissa, ja viimestään huomenna ois sitten oikeesti tehtävä kuulalla treeni tai päästävä uimaan.
Toi alaselkä on ihan mahdoton, mä en tajua miten se on yks kaks menny tollaseks. Nukunko öisin jotenki kummallisesti, ja päivisin, kun oon kotona makaan sohvalla - varmaan pari seikkaa siihen, miksi se on jumissa. Myös sekin, kun liikunta on oikeesti todella vähäistä.
Jep, nyt lähden petaamaan sängyn, katsomaan paperit valmiiksi työhaastatteluun, voisin vaikka imuroidakkin. Kuulostaa, jopa suunnitelmalta.
~ glien
25.8.2013
Turinoita
Kyllä, elossa ollaan - vaikka päivityksiä täällä nyt ei kummosemmin olekkaan tapahtunut.
Sen verran kuitenkin, että kävin vähän virkistämässä blogin ulkoasua. Ei se edelleenkään oo sitä mitä haluisin, mutta hiukan parempi, ehkä se sitten joskus muokkaantuu sellaiseksi, kun se omaan makuuni on täydellinen. Tosin se vaatii aika paljon ihmeitä.
Noh, asiasta toiseen. Viimeisin päivitys taitaa olla heinäkuulta, mökkeilyreissun jälkeen.
Tähän mennessä on ainakin 3 asiaa, joista haluaisin päivittää, joista ensimmäisestä aiheesta olen saanut kuvat muokattua pienemmiksi. Enää on vain kuvien lataaminen bucetiin ja sitten tänne. Noh, vielä en ole niin paljoa inspaantunut, sekä moni muukin asia on rempallaan.
Hyviä vai huonoja asioita ensin? Aloitetaan niistä iloisista asioista.
Kissa, josta kerroin yhdessä päivityksessä, onkin tulossa minulle. En malttaisi odottaa. :)
Lemmikin ottaminen on iso päätös ja sitä pitää oikeasti miettiä, miettiä ja miettiä. Itse mietin varmasti vuoden verran. Näin jälkikäteen ajateltuna - miten naurettavaa, kaataa kissan ottaminen sukupuoleen? Ei sillä oikeastaan ole mitään merkitystä. Yhtälailla siihen kiinnyin, oli se sitten tyttö tai poika.
Kuukausi ja 3 päivää, niin tämä pieni kissavauva on mun sylissä ja uudessa/ omassa kodissa. :)
Musta on myös ihanaa, että kaveritkin tai ainakin osa on innostunut ajatuksesta, sekä luotettavia hoitajia tälle kissalle, jos sellainen tilanne tulee eteen. Ja, kun asuvat vielä tässä lähellä, niin se on itselle sellainen rauhottava asia. :)
Ehkä huvittavin asia on ollut se, että jotkut haluu tulla kattomaan vaan kissaa. Sama, kun ihmisiä kiinnostaa tulla katsomaan vauvaa, joka on juuri syntyny.
Joo, olen käynyt katsomassa vastasyntyneitä vauvoja, mutta mennyt katsomaan äitiä ja vauvaa, en vain vauvaa.
Kisu on saanut itselleen mm. vessan, kantokopan, leluja ja pari raapimispuuta.
Toinen iloinen asia on se, että pääsin pitkästä aikaa kotikunnalle työhaastatteluun! Eli askeleen lähempänä ihanne työpaikkaa, enää vain täytyy pitää pääkylmänä ja olla mokaamatta ryhmä- ja yksilöhaastattelussa.
Kolmas asia on se, miten paljon oikeesti osaa arvostaa kavereita ja tajunnu, että niiden avulla sitä on pötkiny tosi pitkälle elämässä. Ne on se voima ja juuri, jotka auttaa jaksamaan, vaikka kaikista ei päivittäin kuulukkaan tai päivittäin näekkään. Mutta silti ne on niin rakkaita. <3
Mennään seuraavaksi niihin huonompiin juttuihin..
Voin kertoa, että oon aika täynnä jo kakslahkeisia miehiä. Olkaa te onnellisia, jotka ootte saaneet itselleni juuri se on oikean puolison!
Pohjanoteeraus oli tossa vajaa 2 viikkoa sitten. Oli ihana, ja piti lähellä yms. ällö söpöä. Ja sit siit ihmisestä ei tahtonu kuulua mitään, joten mulla tietty alko hajoilee pää ja kelasin, et "ei hitto, taasko?". Kyllä, taas.
Tämäkään herra ei ollut valmis vakavaan suhteeseen ja mitä kaikkee "hienoa".
Musta tuntuu, että mun otsaan ja takaraivoon on kirjotettu jotakin sellasta, kun "mies, jos elämäsi on rempallaan, tule tänne".
Kiitos ja näkemiin, se on jännä tämä ihmismieli, kun tunne puoli janoaa läheisyyttä yms. ja järki sanoo, että "nyt riittää, satutat ittees - unohda miehet". Järki on valitettavasti oikeessa ja taidan ja olenkin noudattanut tätä viimeisen tappion jälkeen.
En kaipaa kyseistä ihmistä enää (yhtä toista edelleen..), mutta kaipaan meidän Topia ja paljon <3
Topi rupesi oireilemaan heinäkuun puolessa välissä. Eläinlääkäri paikassa A otettiin verikokeet, röntgenkuvat ja lopussa vielä virtsanäyte. Tulehdusarvot oli silloin lähes pilvissä, maksa-arvoissa myös jotain tulehdukseen viittaavaa, röntgenkuvissa huomattiin maksassa pientä muutosta, sekä peniksen yläpuolella muutosta. Virtsanäytteestä löytyi jotain ylimääräistä - enää muista mitä. Sekä penis oli turvoksissa ja tulehtunut. Topi sai jonkin tulehduskipulääketsydeemin piikillä, jotain desifioivaa (?) nestettä penikseen ja antibiootti kuurin.
Kuuri ei kuitenkaan tehonnu, vaan seuraava aika saatiikin meidän vakkari paikkaan eläinlääkäri B:n. Siellä he tutkivat röntgenkuvat uudelleen, mutta huomasivat peniksen ihoalueen tulehtuneen ja peniksen erittävän nestettä. Avuksi saatiin puhdistavaa ja desifioivaa shampootaa, antibioottia ja kehotettiin huuhtomaan ihoaluetta 15min kaksi kertaa päivässä.
Iho parani, mutta tämän jälkeen tuli muita huolen aiheita, imusolmukkeet turposivat kuonon alta. Topi sai kuitenkin jälleen antibioottikuurin ja käsittääkseni jonkin sortin tulehduskipulääkettä. Jälleen viikon kuuri, ja tätä toista lääketti käskettiin jatkamaan kuuri loppuun. Lääkkeistä oli pieni apu, mutta Topista huomasi, kuinka se oli väsynyt, ei jaksanut oikein kävellä, makaaminen kyljellä oli vaikeaa ja hengittäminen pinnallisa. Viimeisimmän mökkireissun jälkeen Topin lääkkeet unohtuivat mökille ja kävin niitä pyytämässä äidin puolesta eläinkääri B:stä. Sieltä sitten pyydettiin, että varattaisiin uusi aika kuitenkin jo mahdollisimman nopeasti.
Kuten tässä jo arvata saattaa, käynti oli lähinnä juuri se toiseksi viimeinen. Onko meidän Topilla kipuja?
Tältä reissulta en muista mitään, mitä lääkäri sanoi, sillä olin jo silloin romahtaa itkuun, mutta pidin itseni kassassa siihen asti, kunnes pääsin lähtemään tuttava perheen kotia kohti, hoitamaan heidän koiraansa. Matkalla soitin eräälle kaverille, joka sattui olemaan lähistöllä ja tuli seuraksi. Kiitos <3
Topin kanssa koettiin paljon. Sille oli vihainen, mutta ei pystynyt olemaan kauaa. Sitä rakasti ja rakastaa, lemmikki joka merkitsee paljon. Rakas, jonka kanssa jakoi pitkän 11,5v.
Ei kukaan voi toisen paikkaa viedä, eikä sitä rakkautta voi repiä irti, vaikka ikävä sattuu ja itkukin vaivaa joskus.
Sen verran kuitenkin, että kävin vähän virkistämässä blogin ulkoasua. Ei se edelleenkään oo sitä mitä haluisin, mutta hiukan parempi, ehkä se sitten joskus muokkaantuu sellaiseksi, kun se omaan makuuni on täydellinen. Tosin se vaatii aika paljon ihmeitä.
Noh, asiasta toiseen. Viimeisin päivitys taitaa olla heinäkuulta, mökkeilyreissun jälkeen.
Tähän mennessä on ainakin 3 asiaa, joista haluaisin päivittää, joista ensimmäisestä aiheesta olen saanut kuvat muokattua pienemmiksi. Enää on vain kuvien lataaminen bucetiin ja sitten tänne. Noh, vielä en ole niin paljoa inspaantunut, sekä moni muukin asia on rempallaan.
Hyviä vai huonoja asioita ensin? Aloitetaan niistä iloisista asioista.
Kissa, josta kerroin yhdessä päivityksessä, onkin tulossa minulle. En malttaisi odottaa. :)
Lemmikin ottaminen on iso päätös ja sitä pitää oikeasti miettiä, miettiä ja miettiä. Itse mietin varmasti vuoden verran. Näin jälkikäteen ajateltuna - miten naurettavaa, kaataa kissan ottaminen sukupuoleen? Ei sillä oikeastaan ole mitään merkitystä. Yhtälailla siihen kiinnyin, oli se sitten tyttö tai poika.
Kuukausi ja 3 päivää, niin tämä pieni kissavauva on mun sylissä ja uudessa/ omassa kodissa. :)
Musta on myös ihanaa, että kaveritkin tai ainakin osa on innostunut ajatuksesta, sekä luotettavia hoitajia tälle kissalle, jos sellainen tilanne tulee eteen. Ja, kun asuvat vielä tässä lähellä, niin se on itselle sellainen rauhottava asia. :)
Ehkä huvittavin asia on ollut se, että jotkut haluu tulla kattomaan vaan kissaa. Sama, kun ihmisiä kiinnostaa tulla katsomaan vauvaa, joka on juuri syntyny.
Joo, olen käynyt katsomassa vastasyntyneitä vauvoja, mutta mennyt katsomaan äitiä ja vauvaa, en vain vauvaa.
Kisu on saanut itselleen mm. vessan, kantokopan, leluja ja pari raapimispuuta.
Toinen iloinen asia on se, että pääsin pitkästä aikaa kotikunnalle työhaastatteluun! Eli askeleen lähempänä ihanne työpaikkaa, enää vain täytyy pitää pääkylmänä ja olla mokaamatta ryhmä- ja yksilöhaastattelussa.
Kolmas asia on se, miten paljon oikeesti osaa arvostaa kavereita ja tajunnu, että niiden avulla sitä on pötkiny tosi pitkälle elämässä. Ne on se voima ja juuri, jotka auttaa jaksamaan, vaikka kaikista ei päivittäin kuulukkaan tai päivittäin näekkään. Mutta silti ne on niin rakkaita. <3
Mennään seuraavaksi niihin huonompiin juttuihin..
Voin kertoa, että oon aika täynnä jo kakslahkeisia miehiä. Olkaa te onnellisia, jotka ootte saaneet itselleni juuri se on oikean puolison!
Pohjanoteeraus oli tossa vajaa 2 viikkoa sitten. Oli ihana, ja piti lähellä yms. ällö söpöä. Ja sit siit ihmisestä ei tahtonu kuulua mitään, joten mulla tietty alko hajoilee pää ja kelasin, et "ei hitto, taasko?". Kyllä, taas.
Tämäkään herra ei ollut valmis vakavaan suhteeseen ja mitä kaikkee "hienoa".
Musta tuntuu, että mun otsaan ja takaraivoon on kirjotettu jotakin sellasta, kun "mies, jos elämäsi on rempallaan, tule tänne".
Kiitos ja näkemiin, se on jännä tämä ihmismieli, kun tunne puoli janoaa läheisyyttä yms. ja järki sanoo, että "nyt riittää, satutat ittees - unohda miehet". Järki on valitettavasti oikeessa ja taidan ja olenkin noudattanut tätä viimeisen tappion jälkeen.
En kaipaa kyseistä ihmistä enää (yhtä toista edelleen..), mutta kaipaan meidän Topia ja paljon <3
Topi rupesi oireilemaan heinäkuun puolessa välissä. Eläinlääkäri paikassa A otettiin verikokeet, röntgenkuvat ja lopussa vielä virtsanäyte. Tulehdusarvot oli silloin lähes pilvissä, maksa-arvoissa myös jotain tulehdukseen viittaavaa, röntgenkuvissa huomattiin maksassa pientä muutosta, sekä peniksen yläpuolella muutosta. Virtsanäytteestä löytyi jotain ylimääräistä - enää muista mitä. Sekä penis oli turvoksissa ja tulehtunut. Topi sai jonkin tulehduskipulääketsydeemin piikillä, jotain desifioivaa (?) nestettä penikseen ja antibiootti kuurin.
Kuuri ei kuitenkaan tehonnu, vaan seuraava aika saatiikin meidän vakkari paikkaan eläinlääkäri B:n. Siellä he tutkivat röntgenkuvat uudelleen, mutta huomasivat peniksen ihoalueen tulehtuneen ja peniksen erittävän nestettä. Avuksi saatiin puhdistavaa ja desifioivaa shampootaa, antibioottia ja kehotettiin huuhtomaan ihoaluetta 15min kaksi kertaa päivässä.
Iho parani, mutta tämän jälkeen tuli muita huolen aiheita, imusolmukkeet turposivat kuonon alta. Topi sai kuitenkin jälleen antibioottikuurin ja käsittääkseni jonkin sortin tulehduskipulääkettä. Jälleen viikon kuuri, ja tätä toista lääketti käskettiin jatkamaan kuuri loppuun. Lääkkeistä oli pieni apu, mutta Topista huomasi, kuinka se oli väsynyt, ei jaksanut oikein kävellä, makaaminen kyljellä oli vaikeaa ja hengittäminen pinnallisa. Viimeisimmän mökkireissun jälkeen Topin lääkkeet unohtuivat mökille ja kävin niitä pyytämässä äidin puolesta eläinkääri B:stä. Sieltä sitten pyydettiin, että varattaisiin uusi aika kuitenkin jo mahdollisimman nopeasti.
Kuten tässä jo arvata saattaa, käynti oli lähinnä juuri se toiseksi viimeinen. Onko meidän Topilla kipuja?
Tältä reissulta en muista mitään, mitä lääkäri sanoi, sillä olin jo silloin romahtaa itkuun, mutta pidin itseni kassassa siihen asti, kunnes pääsin lähtemään tuttava perheen kotia kohti, hoitamaan heidän koiraansa. Matkalla soitin eräälle kaverille, joka sattui olemaan lähistöllä ja tuli seuraksi. Kiitos <3
Topin kanssa koettiin paljon. Sille oli vihainen, mutta ei pystynyt olemaan kauaa. Sitä rakasti ja rakastaa, lemmikki joka merkitsee paljon. Rakas, jonka kanssa jakoi pitkän 11,5v.
Ei kukaan voi toisen paikkaa viedä, eikä sitä rakkautta voi repiä irti, vaikka ikävä sattuu ja itkukin vaivaa joskus.

"Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."
saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."
- Eino Leino -
Olet rakas <3
~ glien
Ps. Yöunet kutsuu, huomenna töihin - vaikka ei kovaa hinkua olekkaan. Noh, pitää vain etsiä se asenne, että uuteen paikkaan uudella kiinnostuksella - vaikka siitä paikasta onkin kuullut juttuja.
Ps. Yöunet kutsuu, huomenna töihin - vaikka ei kovaa hinkua olekkaan. Noh, pitää vain etsiä se asenne, että uuteen paikkaan uudella kiinnostuksella - vaikka siitä paikasta onkin kuullut juttuja.
27.7.2013
Mökillä 2
Mulla on jo tuolla aiemmin samalla nimellä toinen päivitys, siksi tuolla numero perässä. :)
Kerkesin tosiaan Tampereen reissun jälkeen viettää about 2 päivää kotona, kun jo taas piti olla menossa. :D

Valmiina kohti asemaa ja junalla Lahteen.
Ihan perus minä. Silmäpussitki loistaa taas kerran. :D
Matkalla mökille ei tullu otettuu yhtää kuvaa, ja Lahessa sitten iskä ilmotti, että mää ajan. Oli ihan kiva taas kokeilla ja harjotella miten ajetaan farmari autolla, joka on diesel, sekä absit. Auto, jolla itse pääasiassa toistaseks ajelen, niin siinä ei oo abseja ja se on bensa käyttönen.
Lauantaina sää oli mitä mainioin, joten päätettii äitin kans lähtee soutelee.

Itse kutsun näitä kevyesti sorsiksi, mutta ne on oikeasti.. Noh, en nyt muista enää mitä lintuja. :D

Kuvassa ensimmäisena saattaa kiinnittää huomiota varjoon tai veden pohjaan. Idea kuvassa on kuitenkin nuo pienet vihreät pötkylät, jotka kelluu veden pinnalla. Joskus lapsina siskon kanssa leikittiin, että ne on kaloja. :) Noita pötkylöitä saa revittyä tietynlaisesta vesikasvista - nimeä en tiettykään tiedä. :)
Piti sitä vielä vähän lillutella varpaita vedessä.

Meidän aivan ihana ns. matala ranta. Siksi, että vesi on nilkkoihin matalimmillaan - ja aivan varmasti todella lämmintä lämpösinä päivinä. :)

Meidän syväranta. Hyppäämistä ei tiettykään suositella, ellei hyppää niin, kun kilpauimarit - pitkää ja sulavan liukuvaa kaemmaksi hyppypaikalta. Pommilla aivan varmasti satuttaa itsestä.
Itse olen 165cm pitkä, lauturin rappusten luona vettä on rintoihin asti.

Tästä kelistä ei voi kyllä nauttia paremmin, kun mökillä.

Ahvenheinää, pitkää ja pitkuloista, joka jää ärsyttävästi joskus kiinni onkeen ja airoon.

Meidän venepoukama, jossa muut asukkaat ja mökkiläiset pitävät veneitään. :)

Tuolle kalliolle voisi joskus retkeillä piknikille. :) Ja tuo pieni vaalea läntti on linnunpönttö. Se on ollut siellä kuulemma jo yli 30v. Matkalla tuolle kalliolle tulee vastaan myös esi-isien ajoilta kuoppa, jonka pohjalla on katkenneita "terä-aseita", joiden on aikoinaan ollu tarkotus tappaa eläin, kun se sinne on tippunut. :)

Tuolla kallion päällä oikealla olisi yksi aivan loisto paikka mökille, mutta nykyisin tuollaiset on suojeltuja alueita, eikä sellaiselle paikalle saa rakentaa.

Matka jatkuu..


Tultiin katselemaan lumpeita ja ulpukoita. Matka tänne toiselle puolelle oli jo itsessään kovin jännä. Sillä alue on todella kivikkoista, kivet on isoja ja osa ulottuu ihan pintaan asti. Yksin en lähtisi tänne soutelemaan, sillä yhtäkkiä pinnan syvyyksistä, kun nousee isokivi vierelle, - se on tämmöselle ihmisille, kuin minä - todella pelottavan hyytävä kokemus. :D

Tässäkin olisi mitä mainion mökki paikka. :)

Matka takaisin kohti mökille alkoi. :)
Sunnuntaina oli saatava jotain tekemistä, joten lähdin tarpomaan lenkkiä.

Meidän mökkitietä pitkin kävelin..

Kukapa ei nauttisi lämpösestä päivästä aurinkoisessa paikassa.

Rentunruusu.. Maitohorsma.. Kukka.. Joka tapauksessa, kävin seisomassa vierellä ja kyllä, ne oli reippaasti pidempiä, kun minä. Veikkaisin jopa yli 170cm pitkiä.

Kävin kuikkimassa enon soramontulla, sekä perus puskapissatauko. :D

Mutaatioa kissankello!


Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, rakastaa.. Hetkonen nyt meni sekasin. Kuuntelin musiikkia, joten menin sekasin. Tosin, eipä sitä tarvi päivänkakkarasta kokeilla - ketäpä mä ny rakastaisin. :D




Sitruunaperhoset on mun lemppareita! :)

Nom nom, ketunleipiä. En syöny kuitenkaa, ku sattuivat olemaan tien vieressä.

Mihinkäs suuntaan sitä menisi? Vasemmalle, suoraan vai oikealle?

Suoraan..

Jos metsään haluat mennä nyt, takuulla yllätyt..

Polku johti meidän venepoukamaan.


Ja nyt suunta mökille..
Siellä vaan ei ollut ketään, enkä muistanu iskän aamuisista höpötyksistä, että missä avain nykyään säilytettiinkään..

Joten suunta jatkui enon luokse.
Ja siellähän iskä ja äiskä oliki, syömässä. :D
Seuraavaksi suunnattiin enon perheen rantaan. Lapset halus uimaan. Toki itsekkin, mutta uikkarit oli mökillä - lukkojen takana.

Ylpeä kummi katsoi, kun kummityttö ol oppinu uimaa!

Sekä sai osuman kummitytön vesi pärskeestä. :D


Piti sitä ny vähä kahlaamas käydä. :)

Sää oli mitä mainioin, kunnes parin tunnin päästä..

Sää muuttu tyystin. Vettä tuli, ku saavista - sekä ukkosti. Meillä, ku mökillä sää muuttuu tömmöseksi, ni se sit myös muuttuu. Uimassakin, ku on ni, sielt pitää nousta samoin tein pois - varsinki, jos ukkonen ilmottaa ittestää.

Tästä kuvasti huomaa, varsinkin pyyhkeestä, miten navakaks tuuli kävi.

Samaan aikaan pystki sitte rauhassa valmistautumaan tulevaan kesäteatteri näytökseen.

Itse esityksestä ei saanu ottaa kuvia tms. Mutta tässä lava ja paikalle saapuvia ihmisiä. Katsomo oli ihan täynnä, lavan eteenki oli tuotu lisä penkkejä - mitä normaalisti ei oo. :D
Esitys oli todella hauska, hymy oli koko ajan kasvoilla, sekä vatsalihakset sai kyytiä!

Pienen myräkänkään takia veden lämpötila ei pudonnu. Lämmmmintä !

Sunnuntainen auringonlasku - kuva ei anna oikeutta tälle auringonlaskulle.

Ja lisää lumpeen lehtiä.

Tämän ihanan kisulin oli tarkoitus tulla mulle, mutta paljastuttuaan pojaksi, en sitä halunnut. Sillä, jos jossai voi valita, niin mielelläni tytön ottaisin. Sanokoon muut mitä sanoo.

Iskä on itse kasannu taaimmaisen pinon. Minä taas kakasin tuota etummaista - iskä tosin vähän jelppasi.

Hommat hanskassa, ja hanskat "hukassa". Ready.
Oksat kasattu "halkopinoksi".
Tuumasinki äidille, että jos viime kesänä tuli tehtyä kiiloja kaverin luona Valkeakoskella, ni tänä kesänä sitte "halkopino" oksista mökillä. :D

Iskän kaverina tietty vilisti tämmöinen ihana sisilisko! :)
Tämän postauksen lopetan seuraaviin kuviin:

~ glien
Kerkesin tosiaan Tampereen reissun jälkeen viettää about 2 päivää kotona, kun jo taas piti olla menossa. :D

Valmiina kohti asemaa ja junalla Lahteen.
Ihan perus minä. Silmäpussitki loistaa taas kerran. :D
Matkalla mökille ei tullu otettuu yhtää kuvaa, ja Lahessa sitten iskä ilmotti, että mää ajan. Oli ihan kiva taas kokeilla ja harjotella miten ajetaan farmari autolla, joka on diesel, sekä absit. Auto, jolla itse pääasiassa toistaseks ajelen, niin siinä ei oo abseja ja se on bensa käyttönen.
Lauantaina sää oli mitä mainioin, joten päätettii äitin kans lähtee soutelee.

Itse kutsun näitä kevyesti sorsiksi, mutta ne on oikeasti.. Noh, en nyt muista enää mitä lintuja. :D

Kuvassa ensimmäisena saattaa kiinnittää huomiota varjoon tai veden pohjaan. Idea kuvassa on kuitenkin nuo pienet vihreät pötkylät, jotka kelluu veden pinnalla. Joskus lapsina siskon kanssa leikittiin, että ne on kaloja. :) Noita pötkylöitä saa revittyä tietynlaisesta vesikasvista - nimeä en tiettykään tiedä. :)
Piti sitä vielä vähän lillutella varpaita vedessä.

Meidän aivan ihana ns. matala ranta. Siksi, että vesi on nilkkoihin matalimmillaan - ja aivan varmasti todella lämmintä lämpösinä päivinä. :)

Meidän syväranta. Hyppäämistä ei tiettykään suositella, ellei hyppää niin, kun kilpauimarit - pitkää ja sulavan liukuvaa kaemmaksi hyppypaikalta. Pommilla aivan varmasti satuttaa itsestä.
Itse olen 165cm pitkä, lauturin rappusten luona vettä on rintoihin asti.

Tästä kelistä ei voi kyllä nauttia paremmin, kun mökillä.

Ahvenheinää, pitkää ja pitkuloista, joka jää ärsyttävästi joskus kiinni onkeen ja airoon.

Meidän venepoukama, jossa muut asukkaat ja mökkiläiset pitävät veneitään. :)

Tuolle kalliolle voisi joskus retkeillä piknikille. :) Ja tuo pieni vaalea läntti on linnunpönttö. Se on ollut siellä kuulemma jo yli 30v. Matkalla tuolle kalliolle tulee vastaan myös esi-isien ajoilta kuoppa, jonka pohjalla on katkenneita "terä-aseita", joiden on aikoinaan ollu tarkotus tappaa eläin, kun se sinne on tippunut. :)

Tuolla kallion päällä oikealla olisi yksi aivan loisto paikka mökille, mutta nykyisin tuollaiset on suojeltuja alueita, eikä sellaiselle paikalle saa rakentaa.

Matka jatkuu..


Tultiin katselemaan lumpeita ja ulpukoita. Matka tänne toiselle puolelle oli jo itsessään kovin jännä. Sillä alue on todella kivikkoista, kivet on isoja ja osa ulottuu ihan pintaan asti. Yksin en lähtisi tänne soutelemaan, sillä yhtäkkiä pinnan syvyyksistä, kun nousee isokivi vierelle, - se on tämmöselle ihmisille, kuin minä - todella pelottavan hyytävä kokemus. :D

Tässäkin olisi mitä mainion mökki paikka. :)

Matka takaisin kohti mökille alkoi. :)
Sunnuntaina oli saatava jotain tekemistä, joten lähdin tarpomaan lenkkiä.

Meidän mökkitietä pitkin kävelin..

Kukapa ei nauttisi lämpösestä päivästä aurinkoisessa paikassa.

Rentunruusu.. Maitohorsma.. Kukka.. Joka tapauksessa, kävin seisomassa vierellä ja kyllä, ne oli reippaasti pidempiä, kun minä. Veikkaisin jopa yli 170cm pitkiä.

Kävin kuikkimassa enon soramontulla, sekä perus puskapissatauko. :D

Mutaatioa kissankello!


Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, rakastaa.. Hetkonen nyt meni sekasin. Kuuntelin musiikkia, joten menin sekasin. Tosin, eipä sitä tarvi päivänkakkarasta kokeilla - ketäpä mä ny rakastaisin. :D




Sitruunaperhoset on mun lemppareita! :)

Nom nom, ketunleipiä. En syöny kuitenkaa, ku sattuivat olemaan tien vieressä.

Mihinkäs suuntaan sitä menisi? Vasemmalle, suoraan vai oikealle?

Suoraan..

Jos metsään haluat mennä nyt, takuulla yllätyt..

Polku johti meidän venepoukamaan.


Ja nyt suunta mökille..
Siellä vaan ei ollut ketään, enkä muistanu iskän aamuisista höpötyksistä, että missä avain nykyään säilytettiinkään..

Joten suunta jatkui enon luokse.
Ja siellähän iskä ja äiskä oliki, syömässä. :D
Seuraavaksi suunnattiin enon perheen rantaan. Lapset halus uimaan. Toki itsekkin, mutta uikkarit oli mökillä - lukkojen takana.

Ylpeä kummi katsoi, kun kummityttö ol oppinu uimaa!

Sekä sai osuman kummitytön vesi pärskeestä. :D


Piti sitä ny vähä kahlaamas käydä. :)

Sää oli mitä mainioin, kunnes parin tunnin päästä..

Sää muuttu tyystin. Vettä tuli, ku saavista - sekä ukkosti. Meillä, ku mökillä sää muuttuu tömmöseksi, ni se sit myös muuttuu. Uimassakin, ku on ni, sielt pitää nousta samoin tein pois - varsinki, jos ukkonen ilmottaa ittestää.

Tästä kuvasti huomaa, varsinkin pyyhkeestä, miten navakaks tuuli kävi.

Samaan aikaan pystki sitte rauhassa valmistautumaan tulevaan kesäteatteri näytökseen.

Itse esityksestä ei saanu ottaa kuvia tms. Mutta tässä lava ja paikalle saapuvia ihmisiä. Katsomo oli ihan täynnä, lavan eteenki oli tuotu lisä penkkejä - mitä normaalisti ei oo. :D
Esitys oli todella hauska, hymy oli koko ajan kasvoilla, sekä vatsalihakset sai kyytiä!

Pienen myräkänkään takia veden lämpötila ei pudonnu. Lämmmmintä !

Sunnuntainen auringonlasku - kuva ei anna oikeutta tälle auringonlaskulle.

Ja lisää lumpeen lehtiä.

Tämän ihanan kisulin oli tarkoitus tulla mulle, mutta paljastuttuaan pojaksi, en sitä halunnut. Sillä, jos jossai voi valita, niin mielelläni tytön ottaisin. Sanokoon muut mitä sanoo.

Iskä on itse kasannu taaimmaisen pinon. Minä taas kakasin tuota etummaista - iskä tosin vähän jelppasi.

Hommat hanskassa, ja hanskat "hukassa". Ready.
Oksat kasattu "halkopinoksi".
Tuumasinki äidille, että jos viime kesänä tuli tehtyä kiiloja kaverin luona Valkeakoskella, ni tänä kesänä sitte "halkopino" oksista mökillä. :D

Iskän kaverina tietty vilisti tämmöinen ihana sisilisko! :)
Tämän postauksen lopetan seuraaviin kuviin:

~ glien
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
