28.11.2013

Pohdintoja

Elämässä pohtii joskus aika syviäkin asioista. Kaikkea elämän ja kuoleman väliltä. Ainakin itse olen pohtinut.
En nyt varsinaisesti mitään sen kummallisempaa ole pohtinut, kun mm. omaa rakkautta rakasta kissaani kohtaan - siinä samalla tietysti tulee lähimmäiset kaverit, kummilapset jne.

Se miksi aikanaan aloitin kirjottamaan tätä blogia oli se, että saisin purkaa ajatuksia jonnekin. Musta meinaan on aikanaan tuntunu tosi kauan, ettei mun elämällä ole mitään tarkoitusta. Asiat tulee ja menee, mut harva asia jää.

Ensin ne alko ihan pieninä asioina, ensin tarhassa oli kavereita, sitten ne katos jonnekkin (muutti pois, lähti kouluun). Ala-asteelle meno pelotti hirveesti, en ois halunnu opetella avamaan silloisen kodin ovea avaimella, kun se oli lukossa. Sain siitä hirveen raivarin.
Lapsena olin tosi ujo, en uskaltanu tehdä mitään. Vaikka joku vieres opettaja ois pyytänytkin. En puhunu koulussa lähes yhtään, paitsi muutamalle kaverille. Kunnes neki lähti kolmanteen luokkaan mennessä pois ja uusia tuli tilalle. Siitä se kiusaaminen sitte alkokin vähitellen lisää ja lisää. Ensin katottii julmasti, myöhemmin haukuttiin, jätettiin ulkopuolelle, olin aina viimenen joka valittiin liikassa joukkueeseen. Miks? Koska olin hiljanen, ujo, en puhunu juur kellee, olin (ja olen edelleen) pyöree. Mitä sellanen ihminen osaa? Ei mitään.
Kutosella asiat oli jo siinä pisteessä, että mulla oli tasan yks kaveri, jonka kanssa pyörin. Ja seki piti mua pilkkanaan. Luokassaki istuin yksin oman pulpettini kanssa, kun pojat istu omassa ryhmässä ja tytöt toisessa ryhmässä. Ihme, että koskaan menin kouluun, kun ei siellä opettajiakaan kiinnostanu puuttuu kiusaamiseen. Senkään jälkeen, kun kotona vanhemmille kerroin.

Sama juttu jatkuu edelleen. Itse olen lukenut artikkelin Lastasi saa kiusata, kosketti itseäni tosi paljon. Tiedän millaisen jäljel kiusaaminen jättää - varmasti moni muukin kanssa ihminen -, mutta silti sille ei tehdä mitään?

Kutosella tuli tieto, että on mahdollisuus hakea kuvaamataidonluokalle. Päätin tehdä niin ja pidin sen omana tietona, mutta loppujen lopuksi luokalla oli lähes kaikki ala-aste aikaset tytöt. Muutama uusi kasvo, joista sain myöhemmin kavereita. Ja kas kummaa, nekin sitten viitsi puhua musta selän takana. Asia, kun tuli omaan tietoon, niin onneks oltiin aika pitkälle ysiluokan loppua, joten ei tarvinnu enää kauaa katsoa niidenkään naamoja.
Yläaste oli omalla tavallaan vapauttavampaa, koska siellä ei kukaan näkyvästi kiusannu - itse en sitä ainakaan huomannu.

Yksin kertaisesti: peruskouluajoista ei ole mitään hyvää sanottavaa, ne tuntu vaan pakko pullalta - suorittamiselta. Vaikka niiden ajoilt itselle jäi tasan 3 kaveria, joiden kanssa olen yhteydessä.

Samaan aikaan kotona sain kuunnella jatkuvaa huutoa, joko niin, että "sinä teit sitä tätä ja tota", aina syyllinen olin minä tai sitte vanhemmat riiteli keskenään. Kerran siskonkin kanssa herättiin myöhään illalla ja huomattiin, ettei vanhempi oo missään. Seuraavaks teitysti kengät jalkaan ja naapuriin - tässä vaiheessa huomattiin, että eteisen ja tuulikaapin välisen oven ovenkahva oli otettu pois. Tarkotuksena estää meidän pääsy ulos. Ei siinä, hätääntyneinä tietty jäätiin kotiin. Sitä en muista enää, että päädyttiinkö takas omiin sänkyihin nukkumaan.

Tai sekin kerta, kun oma äiti on haukkunu oman tyttärensä maan rakoon ja olettaa seuraavana päivänä, että kaikki on hyvin? Olin hypätä junan alle, ellen ois soittanu kaverille, joka käski hänen seurakseen kahville parin juna-aseman päähän.
Tai se kerta, kun isä tulee kotiin humalassa, uhkaa tappaa meidät kaikki, polttaa talon yms. Ja lopuksi tulla huutamaan mulle, että "sulla on kaks viikkoa aikaa löytää töitä tai huudat kotoa". Mitä äiti tekee tässä vaiheessa? Yrittää rauhottaa ja sanoo "me rakastetaan sua". Eikö tässä kohtaa pitäis miettiä, että onko kaikki sittenkään hyvin? Kun "meidän pieni esikoinen" muurautuu omaan huoneeseen tietokoneen ääreen heti koulun jälkeen, eikä kerro vanhemmilleen mitään? Ei, meidän perheessä ajatellaan seuraavasti: meillä on kaikki hyvin.
Todellisuudessa kotona ei saanu, kuin hymyillä.

Joskus asioiden tiedostaminen ja sen jälkeen niiden asioiden tajuaminen saa aikaan puolustusreaktion, eikä asiaa halua ajatella. Viimeisellä ammattikouluvuotena mulla itsellä avautu tavallaan silmät näkemään sen, mitä muut ei nähny. Otinki mm. ja muutin tähän nykyseen ja ekaan omaan kotiin. Pako pois sieltä, mikä aiheutti vaan pahaa oloa.
Se oli kuitenki hyppy tyhjään, sitä joutu oikeesti opettelee elämään aikuisena, huolehtimaan laskut, roskat, pyykit, siivoomiset yms. En sentään kädettömänä muuttanu, mutta vastuu kaikesta. Opettajien ja sossujen avulla painoin koulun loppuun ja valmistuin oikeana päivänä. Kesällä oli vaikea saada töitä juuri mistään, joten tulot tuli KELA:lta, työkkäristä ja sossusta. Tänä aikana en kuulunut perheeseen, vaan olin verrattavissa juoppoon, joka ei pysty hankkimaan itselle töitä.

Pian kolme vuotta yksin asuneena, varsinkin viime keväisen työpaikkakiusaamisen johdosta oon hakeutunu epäsäännöllisen säännöllisesti jonkun ammattipuhujan luokse juttelemaan. Se tekee oikeesti hyvää. Tällä hetkellä jutellaan perheestä. Lähinnä äidistä, koska häntä ei kiinnosta kunnioittaa mua (on tullut mm. vara-avaimilla mun asuntoon, kun oon ollut kotona. Tämän johdosta olen hakenut avaimet pois heiltä), eikä arvostaa. Jokusen viikon takaisen yhteenoton vuoksi en ole vanhempiini tai siskoon ollut yhteydessä, kuin pari kertaa oma-aloitteisesti. Nykysin keskustelut vanhempien kanssa on tosi lyhyitä, vastaan vain, jos on pakko.
Mulle suositteli muutama ihminen sitä, että riitatilanteessa kokeilisinkin olla huutamatta takasin. Tätä tulikin kokeiltua tasan viikko sitten, kun äiti halus mut mukaan lankoja ostamaan (mun serkun äiti ompelee meille villasukat joululahjaksi). Kävin tietty eka Mustissa ja Mirrissä, Mölli-murulle ruokaa ja hiekkaa. Asioin liikkeessä about 15min. Kun palasin autoon, se oli äidin mielestä todellakin liian pitkä aika. Kerroin, että jäin juttelemaan tulevasta tapahtumasta liikkeessä ja ruuista. Noh, sitten lähdettiin Tarjoustaloon. Ensin jultetiin niitä näitä, kun ykskaks äiti suorastaan tiukkaa ilmoille "miksi et mene bussilla töihin, kun kerta ei ole varaa bensoihin", meinasin tiuskasta takaisin samalla mitalla, mutta pysähdyin - mietin mitä vastaan - miten vastaan - millä äänellä - millä tavalla. Rauhallisesti selitin, että olen laskenut bussikulut ja bensakulut, mutta ne menee aika tasoihin ja töiden takia saatan tarvita autoa 1-2 kertaa kuitenkin viikossa, kun bussi ei kulje. Sieltä tuli ja tuli tekstiä, jossain välissä totesinkin, että "mistä sä ton bensa jutut otit, ku me juteltiin aivan muusta". Noh, ei siinä. Se mikä tässä oli pointti, on se että: en ottanut vastaan äidin räjähdysaltistamielialapommia, vaan jätin väliin jonkin seinämän - siitä ei jäänyt itselle pahaa oloa, toisin kuin, jos oisit vastannut tuleen tulella. :)

Musta tuntuu todella voimaannuttavalta, kun pystyn rakentamaan vielä paremmin itselle omaa elämää niin, ettei vanhempien tiuskimiset ja muut pilaa omaa päivää.

Kävin keskiviikkona juttelemassa perinteiseen tapaan asioista ja pohdin sitäkin, että miksi mun vanhemmat ei keskustele mun kanssa asioista aikuiseen tapaan. Vertasin asiaa siihen, että vielä viime vuonna, en oo osannut keskustella yli 5v. lasten kanssa, koska he on jo erilailla taitavia keskustelun tuottajia ja osaavia lapsia. Tämä taas voi hyvin johtua siitä, että omat vanhemmat eivät oo jutelleet mun kanssa lapsena kovin kummoisesti. Jolloin omat keskustelutaidot on jääny tavallaan kovin vajaiksi. Kun kotona on nähnyt lähinnä vaan tiuskimista ja huutamista. Tuntuu hyvältä tehdä tätä omaa työtä, koska työn ohella opin itse kommunikoimaan eritavoin, sekä keskustelemaan asioista eritavoin.

Mulla oli varmasti jotain muutakin mitä tähän halusin kirjoittaa, mutta en niitä nyt muista. Mutta pointti tässäkin kirjoituksessa on se, että miten paljon olen oppinu asioita vuodessa. Näkemään asioita uudessa valossa ja kehittäny omaa taitoa puhua, kuunnella ja keskustella. Koska niitä mulle ei aikanaan opetettu, opettelen niitä mielelläni nyt - ja mikä parasta, mulla on aivan taivaallisen paras paikka opetella sitä taitoa - sillä lapsia on 1,5-50-vuotiaisiin! :)

En tiedä äidistä, mutta tämä neiti meinaa jatkaa seesteistä linjaa ja näyttää, että asioista voi puhua huutamatta ja tiuskimatta. Jos hän ei sitä huomaa, ni voisin jopa kokeilla samaa, kun uhmaikäisiin lapsiin "rauhotu, en saa selvää, kun sinä huudat"


Loppuun vielä kuva mamman maailman valloittajavasti <3



~
glien

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti